Jotain traumoista

Jotain traumoista.

Olen viime vuosina miettinyt paljon sitä, kuinka menneisyys ja koettu elämä määrittää meitä. Kuinka se ohjaa meitä,  ilman että olemme siitä edes kovinkaan tietoisia.

Kukaan ei halua olla menneisyytensä uhri, mutta entä jos emme tiedosta olevamme? Entä jos tiedostamattamme elämme rajoittuneessa todellisuudessa?

Monet traumaattisen historian omaavat ihmiset ajautuvat ikään kuin huomaamattaan tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, mitkä ovat heille uudelleen traumatisoivia. Ja mistä tämä johtuu? Ikävä kyllä usein traumatisoituneen ihmisen sisällä on kuin jokin “vietti”, joka ajaa ihmistä kohti tuttuutta, kohti jotain samankaltaista tilannetta, joka aiemmin aiheutti traumaattisen kokemuksen. Niinpä lapsuudessaan traumatisoitunut ihminen päätyy usein kokemaan lisää traumatisoivia kokemuksia, jotka puolestaan lisäävät kerroksia ja huonontavat mahdollisuuksia toipua ja löytää sitä turvaa ja tasapainoa, minkä lapsuudessaan menetti.

Vasta tietoisuus jostain asiasta voi avata mahdollisuuden muutokseen.

Yhteiskuntamme tiedostaa mielestäni vielä hyvin vähän traumojen todellisia vaikutuksia elämäämme. Vaikeita asioita kokeneet ihmiset oireilevat hyvin monilla eri tavoilla, mielenterveys diagnooseja ja lääkityksiä varmasti jaellaan, mutta hoidetaanko oikeaa asiaa?

Traumatisoituminen on tavallaan kehon luonnollinen ja vaistomainen reaktio  järkyttävään tapahtumaan tai tilanteeseen, johon ihminen ei itse pysty vaikuttamaan. Ihminen saattaa eristää traumaattisen kokemuksen mielestään, mutta se ei tarkoita, että trauman vaikutus lakkaisi.

Mielenterveys ongelmat ovat yhä jonkinlainen tabu ja leima yhteiskunnassamme. Mielenterveysongelmaiset saavat esimerkiksi huonommin apua fyysisiin oireisiinsa ja kehollisia sairauksia saatetaan tunnistaa ja löytää liian myöhään. Kaiken katsotaan olevan ikään kuin vain “korvien välissä”. Mielenterveystaustainen ihminen ei myöskään saa samalla tavalla esimerkiksi sairaskuluvakuutusta.

Kuitenkin ihmisen mieli on joustava ja positiiviset kokemukset muokkaavat aivoja yhtälailla. Kerran “sairas” ei tarkoita, että aina sairas.

Mielen järkkymiseen ja oireiluun tulisi mielestäni suhtautua samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin sairastumiseen tai fyysiseen vaivaan. Se ei välttämättä ole mikään loppuelämän tuomio ja toisaalta, vaikka olisikin, senkään ei välttämättä tarvitse olla niin totaalista. Vaikka ihminen sairastaisi masennusta, ahdistuneisuutta, paniikkihäiriötä, post traumaattista stressihäiriötä tai mitä ikinä,  on muistettava, että ihminen on aina niin paljon enemmän kuin vain sairautensa tai häiriönsä. Ihmisellä on ongelmansa ja haasteensa lisäksi myös osa-alueita, jotka toimivat ja näitä ei koskaan tulisi sivuuttaa.

Monet ihmiset, jotka sairastavat jotakin sairautta, oli se sitten fyysinen tai mentaalinen, ovat kykeneväisiä ja halukkaita osallistumaan yhteiskuntaan. Toinen kysymys onkin sitten se, että onko yhteiskunta kykeneväinen antamaan heidän osallistua?

Miten minuun suhtaudutaan jos sairauteni tai häiriöni tulee esiin? Olenko hyväksytty sellaisena kuin olen? Määrittelevätkö haasteeni minut ihmisenä? Olenko tasavertainen työryhmässä, jos omintakeisuuteni tulee ilmi?

Sosiaaliset normit asettavat rajoituksia ja häpeä ja leimaantumisen pelko estävät monia ihmisiä osallistumasta yhteiskuntaan.  Monet joutuvat piilottelemaan oireitaan, mikä yleensä vain pahentaa oireilua, mikä taas voi johtaa haluun sulkeutua ja sulkeutuminen taas puolestaan voi johtaa syrjäytymiseen.

Lohdullista on, että koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioita tai muutoksia elämässään, (vaikka ihan vain pieniäkin), mitkä voivat olla niitä ensimmäisiä askeleita kohti parempaa oloa tai tiedostavampaa elämää. Menneisyys ei ole käsissämme, mutta tulevaisuuteen ja nykyhetkeen voimme vaikuttaa. Vaikka juuri nyt olisi kuinka vaikeaa, näin ei tarvitse jatkua  loputtomiin.

Uskon, että ihmisen kyvyt selviytyä ovat aina suuremmat kuin ne haasteet,  joita hän kohtaa.

Toivon, että ihmisten tietoisuus traumojen vaikutuksesta kasvaisi ja sitä seuraisi myös ymmärrys ja oikeanlainen tuki sitä tarvitseville.

Pamela